Hiipivä tavara, piilotettu työhuone

                        
70-luvun alun talojen luksusta ovat avarat tilat, "hukkaneliöt" ja isot ikkunat. Meidän talon pohja on suunniteltu kolmen metrin rasteripohjalle, tyypillinen ratkaisu ajalle tämäkin. Olohuone on valoisa ja avara. Syksyn tullen meillä taas poltellaan paljon kynttilöitä ja puuhastellaan olohuoneessa. Meillä olohuone (yllätys, yllätys) ei ole mikään aikuisille pyhitetty siisti paikka vaan tila koko perheelle ja vieraille. Sohvalla virkataan ketjusilmukkapötköä, luetaan ja sohvapöydän ääressä leikataan, liimataan ja piirretään.

Olohuone on meillä siis kovassa käytössä, hyvä niin. Mutta sen takia sinne ikään kuin hiipii tavaraa. Yritinkin ottaa kuvat melko siististä olohuoneesta, mutta kuvia katsellessa huomasin, että nojatuolissa sojottaa miekka, Lego-hahmot ovat retkeilemässä olohuoneessa, muutama tuoli seilailee väärässä huoneessa ja muuta pientä. Minua ei lainkaan häiritse pieni epäjärjestys, osaan jopa imuroida ja mopata tavaroita ensin lattialta keräämättä. Mutta siis on meillä silti ihan puhdasta, vaikka siivouspäivän sijaan suosinkin siivoamista silloin kun on sotkuista ja huvittaa, olipa viikonpäivä mikä hyvänsä. 

En oikeastaan ole kovinkaan suuri verho-fani, mutta meillä verhot vedetään yöksi kiinni. Käytettävyyden kannalta kattoon kiinnitettävät kiskot olivat oiva valinta, koska verhoja voi liikuttaa koko matkan. Toiseksi en oie kovinkaan usein törmännyt kivoihin verhotankoihin. Sitä paitsi niiden kiinnityskorkeus on aina jotenkin outo ja sivuille jäävä tyhjä tila ärsyttävä. Okei, myönnetään, että kiinnitin kiskot ihan itse ja liitoskohdat kiskojen välillä ei ole täydellisiä. Kiskot olivat 2,5 metriä piktiä ja olohuoneeseen tuli 6 metriä kiskoa. En ollutkaan luonnolahjakas rautasahan käyttäjä, mutta muutama pala teippiä liitoskohtiin ja hyvin liukuu! (Joskus säälin miestäni, hän kun haluaisi kaiken olevan just eikä melkein tehtyä...)

Viherkasvit ovat kiva juttu, mutta  olen löytänyt vain kaksi lajiketta, jotka pysyvät hengissä meillä. Ei valinnanvaikeutta. Olohuoneen sisustus on jotenkin vain tapahtunut. Alunperin valkoinen pöytä meni tuohon odottamaan, että veli veisi sen Tampereelle, muttei vienyt niin kukat kasvoivat siihen. Valkoinen laatikosto on muisto opiskeluajaltani, edelleen se kätkee sisälleen lähinnä kyniä, töhniä ja puutikkuja, näppärä tietokone- tai puhelimenlatauspöytä. Ei menekään talliin, saa jäädä. 

Olen etsinyt talosta työhuonetta ja muuttanut jo moneen kertaan ennen kun löysin hyvän paikan olohuoneen nurkasta. Näkymät ovat työpisteeltä hyvät. Ongelma oli, että ulkopuolisen mielestä työpöytäni saattaa näyttää paperi+tavararöykkiöltä. Onneksi sain sen näppärästi piilotettua hyllyn taakse. Joudun kylläkin välillä laajentamaan ruokailutilan pöydälle, mutta se johtuu vain siitä, että suuret suunnitelmat vaativat suuresti tilaa.

Osallistuin joskus yliopiston kirjaston siivoustempaukseen ja otin talteen arkkitehtuurilehden kansia 60-luvulla. Tyyli sopii siis Suomen 70-lukuun, vähän jälkijunassa kun tullaan. Tuolloin en kyllä aavistanut, että joskus ostaisimme tämän aikakauden talon. Jemmailu todistetusti kannattaa!

Työpisteessä minua ilahduttaa MUJI:n soittama musiikki sekä prinsessat ja kuningattaret muotoilija-ystäväni tekemässä tuparikortissa. Tiedän, cd:t ovat vähän out, mutta olin pitkään haaveillut soittimesta ja sain sen synttärilahjaksi. Löysin sen Tukholmasta, mielestäni on paljon jännempää ostaa tavaratalosta Tukholmasta kuin tilata netistä. Päätöstä jouduin perustelemaan, jotta sain exculla houkteltua kaverin shoppailuseuraksi, en vieläkään tiedä, ymmärsikö hän.

Hyvää lukemista löytyy hyvistä kirjoista

Tästä tulikin mieleen eilinen kirjastokäynti lasten kanssa. Poika lainasi pelin, johon kirjastotäti laittoi tiskillä sisällön. Hän kertoi, että kotelot ovat tyhjiä, näin sisällöt pysyvät paremmin tallessa. "Hääh? Laitetaanko tässä kirjoihinki ne tekstit?" tytär hämmästeli.